Hullu sä et ole, mut joskus sitä romahtaa - Diagnoosit tällä hetkellä
F33.2 Vaikea masennustila ilman psykoottisia oireita (oireet voimakkaita ja kärsimystä aiheuttavia)
Oireenkuva: Alentunut nautinnon, mielenkiinnon ja keskittymisen kynnys, univaikeudet, syyllisyyden ja arvottomuuden tunteet, alentunut itsetunto/itsekuva, itsetuhoajatukset ja itsetuhoinen käyttäytyminen yleistä.
"Viillä nyt rantees auki angstiteini, mut älä veä väärinpäin, kun siihen ei kuole :)"
F60.31 Tuhoisaa kokemusta seurannut persoonallisuuden muutos (rajatilapersoonallisuus)
Oireenkuva: Häiriöt minäkuvassa, päämäärien asettamisessa, jatkuva tyhjyyden tunne, kiihkeät ja epävakaat ihmissuhteet, taipuvainen riitaisuuteen (etenkin jos yritetään hillitä tai estää henkilön hetken mielijohteet), taipumus itsemurha-ajatuksiin ja/tai -yrityksiin, taistelunhaluinen suhtautuminen omiin oikeuksiin.
"Älä vaan yritä sen kanssa mitään, joudut vaan lapsenvahdiks kun se yrittää tappaa ittensä."
F50.2 Bulimia nervosa, syömishäiriö
Oireenkuva: Ylensyömisestä johtuva oksentamisen tarve, joka aiheuttaa kierteen, liiallinen keskittyminen painon tarkkailuun, liiallinen huoli painosta ja ulkonäöstä, raijoittunut ruokavalio, liiallinen liikunta.
"V***u sulla on iso perse, kannattaisko vähän laihuttaa?"
Nämä kaikki enemmän tai vähemmän tuttujen ihmisten suusta, pistää miettimään.
Toinen herää painajaiseen toistuvaan - Aiemmat diagnoosit
F41.1 Yleistynyt ahdistuneisuushäiriö (yleistynyt tuskaisuus)
Oireenkuva: Ahdistus on yleistynyttä eikä rajoitu ympäristöolosuhteisiin. Hallitsevat oireet vaihtelevat, mutta niihin kuuluu jatkuvaa hermostuneisuutta, hikoilua, heikotusta ja lihasjäykkyyttä. Henkilö ilmaisee usein pelkoja, että hän itse tai omaisensa joutuisivat onnettomuuteen tai sairastuisi.
Eräs lapsi ala-asteella, kun opettaja kysyi että onko kukaan meistä käynyt koskaan teho-osastolla, minä sanoin käyneeni katsomassa äitiäni siellä: "Oispa vaan kuollutki."
F41.0 Paniikkihäiriö (kohtauksittainen ahdistus)
Oireenkuva: Äkillinen, vahva ahdituskohtaus johon liittyy voimakas pakokauhu, pelko kuolemasta, hulluksi tulemisen tunne, yhtäkkinen sydämentykytys.
Asuessani äidin kanssa kahdestaan pelkäsin murtovarkaita, tappajia, äidin äkillistä kuolemaa ja huolta siitä etten saisi itse avattua ulkoven tiukkaa lukkoa (tästä voi päätellä etten ole ollut kovin vanha), omaa kuolemaani, tulipaloja. Eniten pelkäsin kuitenkin että äidille sattuisi jotain.
Jos mä kuolen nuorena, kunpa silloin olisi pakkasta
Koska joku tulee kuitenkin sanomaan, että olen tekopyhä kirjoittaessani aiheesta. Kyllä, minäkin olen puhunut pahaa, enkä ole aina edes osannut katua sanomisiani - enkä todellakaan halua leimata tätä minkään diagnoosin syyksi. En ole narsisti, päinvastoin, minulla on vahva oikeudentaju ja liiallinen kykyä eläytyä muiden tunteisiin.
Moni ihminen on kutsunut minua itsekkääksi, narsistiksi, huomionhakuisesti, angstiseksi teiniksi ja niin monella muulla nimellä että on turhaa alkaa luettelemaan niitä kaikkia. Onko oikeasti itsemurhayritys itsekäs teko? Olenko oikeasti joskus halunnut kuolla? Kenellä on oikeus määrittää se, milloin ihmisen elämä on ohi?
Itsekästä? Kyllä, itsemurha on on läheisille loputtoman raskas kokemus. Mikään ei voi olla vanhemmalle pahempaa kuin haudata oma lapsensa, kun olettaa että lapset hautaavat vanhempansa kun sen aika tulee. Ei, ei kukaan voi pakottaa ihmistä elämään häpeän, surun ja masennuksen kanssa. Joskus nuo tuntemukset nousevat niin vahvoiksi, ettei mitään toista keinoa ole. Itsemurha on kuitenkin lopullinen teko. Sen jälkeen ei ole mitään.
Kyllä, olen joskus halunnut kuolla. Varmaan aika moni meistä on. Moniko etenee niin radikaaleihin ratkaisuihin, että oikeasti yrittää itsemurhaa? Vuonna 2006 Suomessa oman käden kautta kuoli 1062 ihmistä. Samana vuonna (12-vuotiaana) olen itse viiltänyt ensimmäisen kerran. Löysin jostain komeron kätköistä tylsän ja likaisen mattoveitsen, jolla naarmutin ensimmäiset pikkuhaavani, joista pystyin sanomaan että ne ovat kissanraapimajälkiä. Lopulta jäin kuitenkin kiinni ja tätä seurasi puolen vuoden pakkohoito nuorten psykiatrian osastolla. Jota seurasi neljä ja puoli kuukautta nimeltämainitsemattomassa nuorisokodissa Siikajoella. Jota seurasi hetkellinen vapaus. 2008 ja 2009 vierailin satunnaisia pätkiä tutulla nuoriso-osastolla, kunnes vuonna 2012 ensimmäisen kerran oikeasti yritin tappaa itseni. Se oli kylmäävä kokemusta, vaikkei opettanut minulle mitään. Otin valtavan yliannostuksen lääkkeitä alkoholin kanssa, muistan suustani tulleen vaahdon ja yhtäkkisen pimeyden. Äitini ymmärsi soittaa ambulanssin, kun nukuin päivällä kaikki valot palaen enkä vastannut puheeseen. Ambulanssikuski sanoi, että se oli enää tunneista kiinni.
Viimeinen itsemurhayritykseni tapahtui 2012 marraskuussa, uskon puutteessa, surussa ja masennuksessa viilsin molemmat ranteeni pitkittäin auki. Tätä seurasi taas mustuus, pitkä pimeys jonka jälkeen heräsin. En uskonut sitä. En oikeasti voinut olla elossa. Katsoin ranteitani ja soitin Vaasan hätäkeskukseen. Ei tarvetta ambulanssille. Verenhukasta pyörryksissä kompuroin taas kerran äitini luokse (kaikki hänenkin on täytynyt kestää) ja kerroin mitä oli tapahtunut. Ambulanssi tuli nopeasti. Laskettavissa tikkejä oli yli 70 kappaletta, kaikki iho- ja rasvakerrokset auki, lankaa meni yli kolme metriä. Ambulanssikuski sanoi, että seuraavalla kerralla tulen ruumisautossa. En tullut.
Joku voisi kysyä että miksi edelleen elän? Herra yksin tietää. Suren edelleen asioita, joille en voi mitään, kärsin traumoista, tapahtumista jotka ovat tapahtuneet yli kymmenen vuotta sitten. Yritän muuttaa menneisyyttäni, enkä osaa ajatella tulevaisuuttani. Olen edelleen hukassa ja ihmisriekaleina.
Ei, kenelläkään ei ole oikeutta määrätä toisen ihmisen elämästä, niin kauan kuin henkilö on kykenevä liikkumaan, puhumaan ja toimimaan edes jossain määrin normaalisti. Jos vanha nainen, jonkun äiti, jonkun sisko, jonkun pienen lapsen isoäiti makaa hengityskoneessa vailla minkäänlaisia itsenäisiä vitaalisia toimintoja, on oikeutettua "vetää johto seinästä". On oikeutettua antaa terminaalivaiheen syöpää sairastavalle miehelle - joka niin ikään on jonkun isä, jonkun puoliso, jollekin äärimmäisen rakas - morfiinia, vaikka se sitten nopeuttaisikin lähtöä. Jos tuo mies on jo hyvästellyt rakkaansa ja kertonut olevansa valmis siirtymään rajan tuolle puolen.
Rakas isäpuoleni, 1953 - 2011 †
"Päivä mailleen painuu, takanansa taival ankarin,
Reissu niin ollut raskas sankarin."
Kutsun tätä rakkaudeksi kahden ihmisen, kutsun tätä elämäksi vaikka ole en täydellistä suoritusta tehnyt minäkään
Olen kokeillut irtosuhteita, tyttösuhteita, vaarallisia suhteita, lyhyitä suhteita, kokemattomia suhteita. Uutta ja ihanaa on oikea rakkaus. Nyt vuoden ja melkein neljä kuukautta seurustelleena, kahdeksan kuukautta kihloissa olleena ja vajaan vuoden yhdessä asumisen jälkeen olen löytänyt jotain mikä ei lähde kulumallakaan. Rakkaus ja lämpö. Tälläkin tarinalla on onnellinen loppu. Vierelläni kulkee kaunis ihminen, joka tukee minua rankan hetken äärellä, käpertyy rinnalleni nukkumaan, suukottaa kyyneleeni pois ja rakastaa minua sen vuoksi kuka olen, ei sen vuoksi mitä olen yrittänyt olla.
Yhdessä opettelemme olemaan pariskunta, opimme elämässä uusia ja tärkeitä asioita, ottamaan toisiamme paremmin huomioon, rakastamaan toisiamme yhä enemmän, yhä syvemmin. Yhdessä opettelemme tuntemaan toisemme ja itsemme, puutteinemme, virheinemme, vahvuuksinemme ja kaikkine luonteenpiirteinemme.
Väliotsikoista kiitos Janna (Hullu sä et ole), Samuli Putro (Olet puolisoni nyt) sekä Heli Kajo (Jos mä kuolen nuorena). Kuvat olen ottanut itse lukuun ottamatta alinta kuvaa, jonka kuvaajana toimi Sasu, kiitos tästä.
♥
