Yleisiä kuulumisia pitkästä aikaa

Huhtikuun jälkeen on ehtinyt tapahtua niin paljon. Yksi suurimmista syistä epäaktiivisuuteeni on jatkuva sairasteluni. Toukokuun lopulla jouduin sairaalaan aivokalvontulehdusepäilyn vuoksi. Yhdeksän päivää sairaalassa: aivojen PET-kuvaukset, magneettikuvat, käyntejä useilla eri lääkäreillä, mutta syytä ei vain löytynyt. Sairaalasta pääsyn jälkeenkin olen epäsäännöllisesti kärsinyt päänsärystä ja oksentelusta, selkävaiva vain on ja pysyy, sille kun ei tunnu löytyvän mitään selitystä.

Toiseksi viimeinen päivä sairaalassa

Selkäkivuista päästäänkin siihen faktaan, että kesäkuun alussa päädyin tekemään raskaan päätöksen, joka kuitenkin loppupeleissä osoittautui oikeaksi. Myin Zettan meidän tallinpitäjälle, jossa tamma saa viettää mukavia päiviä tuttujen laumatovereiden kanssa asiantuntevissa käsissä. Itse kun en pysty viittä tai kuutta kertaa viikossa ratsastamaan, kun kivut lisääntyy heti. Viimeiset ajat Zettan kanssa olivat kuitenkin mahtavia, tammasta löytyi ihan uutta potkua, se oli jo kuin eri hevonen. Tästä tietenkin on kaikilla eri näkemys, mutta omaan silmään tamma kehittyi oikeaan suuntaan.

Z huhtikuussa / toukokuun alussa

Zetta kesäkuussa, viimeinen yhteinen ratsastus

Kesäkuu 

Nyt yritän oikeasti ryhdistäytyä tämän blogin kanssa, toivottavasti saan aikaiseksi mielenkiintoisia postauksia eri aiheista. Tällä hetkellä tuntuu, että elämäni on sen verran tylsää, ettei kirjoitettavaa kovinkaan paljon ole. Toiveita postausten suhteen saa ja täytyy esittää. Kynsijuttuja ja outfit-postauksia ainakin olisi tiedossa.

Ensimmäinen kuukausi Zettan kanssa

Yhteistä taivalta Zettan kanssa tuli täyteen 16. tätä kuuta, juhlistimme sitä sitten kunnon harjauksella ja hellyydenosoituksilla. Ratsastaessani täytyi todeta kuinka paljon Zetta oikeasti on muuttunut siitä kun se mulle  tuli. Se ei hypi pystyyn eikä haraa vastaan jokaisessa tilanteessa, vaan käyttäytyy luottavaisemmin ja liikkuu huomattavasti paremmin. Meillä oli siis ilman satulaa -päivä, harjoiteltiin kulmiin ratsastusta ja kiinnitin huomiota enemmän istuntaani. Aluksi oli vähän kireä ja jännittynyt, mutta loppuajasta jopa sulkutaivutukset käynnissä onnistuivat hyvin.

Luuviulu ja paksukainen, toista päivää mulla

Zetta on todella kiva väistöissä ja taivutuksissa. Se on rehellinen eikä lintsaa, jos se ymmärtää mitä ratsastaja pyytää. Etuosakäännökset, pohkeenväistöt ja sulut sujuvat tosi hyvin, avot eivät vielä niin hyvin. Mikä parasta, Zettalta on löytynyt hyvä, tahdikas ja rauhallinen laukka, jossa on mukava istua myös ilman satulaa. Pysähdyksetkin onnistuvat aiempaa paremmin. Nyt tamma jopa malttaa seistä aloillaan ilman peruutuksia tai häsäämistä pään kanssa. Edistystä on tapahtunut myös Zettan lihaksistossa, ei ole enää niin laihan luikeron näköinen kuin aiemmin vaan on saanut kivasti massaa ja huonokuntoinen karvakin on muuttunut paremmaksi.

Uudet riimut, kiiltävä karva ja pöhkö täti!

Tällainen oli Zettan viime viikko

Ma Kävelylenkki maastossa

Ti Irtojuoksutusta hangessa yhdistettynä join-upiin

Ke Raskaampi maastolenkki, tamma pääsi päästelemään kunnolla

To Kengitys, palauttelua maastakäsin tietä pitkin

Pe Juoksutusta n. 20 minuuttia gramaaneilla

La Työskentelyä sileällä, harjoituksen alla laukka

Su Sileällä työskentelyä, melko rauhallista menoa

Kauhean kovaa treeniä en Zettan kanssa vielä tee, kun tammalla on melko huono kunto ja lihaksisto on melko kehittymätön. Melkein kuukauden Z kerkesi mulla olla ennen kuin edes kunnolla laukkaa yritettiin. Paljon olen maastakäsin tehnyt töitä, jotta luottamus saadaan kohdilleen. Vaikuttaa ainakin siltä, että Z on hyvin luottavainen: tiistain join-upin tuloksena Zetta ravasi ympäri hakaa mun perässä.

Zetta sunnuntaina 14. huhtikuuta

Hevostelun merkeissä

Zettalla oli eilen (maaantaina) vapaapäivä, kun hieroja tuli käymään. Alunperin tarkoitus oli kyllä käydä pellolla ratsastamassa, mutta tietenkin koko tallipoppoo oli unohtanut hierojan tulon. Sunnuntainakin Zettalla oli vapaapäivä, samoin lauantaina. Näinä päivinä en edes viitsinyt ratsastaa, kun oma olo oli niin henkisesti kuin fyysisestikin huono. Miksi stressata hevosta, kun itse on jo valmiiksi hermostunut.

Oikeastaan kaikki ikävä alkoi perjantaina, kun lähdin Zettalla yksin maastoon. Eihän me päästy kuin ehkä sata metriä tallilta poispäin, kun ensimmäinen auto ajoi ohi. Siihen tamma ei juurikaan reagoinut, mutta sitten alkoi sota. Tamma olisi ehdottomasti halunnut päästä painelemaan kovaa ja asfalttitiellä kun ei kovaa mennä. Sen jälkeen alkoi protestointi jokaikisen auton kohdalla, neiti hyppi pystyyn, peruutti eikä reagoinut edes raippaan. Viimein jouduin hyppäämään alas selästä, jotta pystyin turvaamaan tilanteen sekä hevosen että liikenteen kannalta. Maastossa Zetta on aiemmin toiminut hyvin ilman ongelmia, mutta nyt sitten vielä tämäkin.

Pellolla on ollut välillä parempaa ja välillä huonompaa päivää. Satunnaisesti tamma on ollut energinen ja hyväntuulinen, mutta välillä on tullut takapakkia ja Zetta on hyppinyt pystyyn. Reagoi mahdollisesti omaan istuntaani, meikäläisellä kun sattuu olemaan paikkakunnan vinoin takapuoli - tai ainakin eri suuntiin kehittyneet pakaralihakset. Kipeä ei ole, varusteet on tarkistettu useampaan kertaan ja edellisellä kerralla hieroja sanoi että ei ole mistään jäykkä.

Tähän mennessä meidän kivoin yhteinen juttu on ollut hyppääminen. Estekorkeus oli vain vajaa 50cm mutta tamma nautti siitä selvästi ja tarjosi esteiden jälkeen mitä hienointa ravia. Laukattu tämän kahden viikon aikana ei olla kuin satunnaisia askeleita, tässäkin taitaa olla kyse meidän molempien tasapainosta - jos itse horjahdan niin Zetta reagoi pukittamalla tai keulimalla. Muutenkin kun vauhdista on kyse niin erimielisyyksiä tulee usein.

Välillä tuntuu että olenko sittenkin haukannut liian suuren palasen. Saanko tätä hevosta koskaan luottamaan  itseeni? Loppuuko pystyynhyppiminen ollenkaan? Sitten palaudun järkevään ajatteluun. Kaksi viikkoa on ihan mitättömän lyhyt aika. Tietenkään tamma ei ole vielä täysin tottunut uuteen kotiinsa eikä uuteen ratsastajaan selässään. Ajan kanssa varmasti saadaan korjattua huonot käytöstavat, ei välttämättä täysin omin voimin, mutta sitä varten on ihmisiä, jotka osaavat enemmän kuin minä. En epäröi pyytää apua, jos tilanne alkaa näyttämään todella pahalta.

Kuvaajan mielestä Zetta ei mahtunut kuvaan :D

Kuitenkin myös jotain hyvää! Jo kahden viikon sisällä Zetta on saanut kivasti massaa eikä näytä enää yhtä laihalta ja luikerolta kuin tullessaan. Karvakin näyttää pikku hiljaa paremmalta, huomaa että kesää kohti mennään. Tullessaan Zetta oli ihan jäätävä karvapallo, sen talvikarva on huomattavasti normaalin lämminverisen talvikarvaa pidempi ja tuuheampi. Nyt se saa tasapainoisesti laadukasta rehua ja hyvää heinää, jotka selvästi vaikuttavat kuntoon. Energiapitoista rehua se ei juurikaan saa herkkävatsaisuutensa takia.

Kuvasatoa viime viikolta

Vanha herra Odie ja she-varsa Jonttu

Jonttu paistattelee auringossa :)

Eihän se nyt oikeasti voinut mahtua tuonne?

Muutoksen tuulia omassa päässä ja kropassa

Katselin tässä sunnuntaina Koirakuiskaajaa, jossa Cesar Millan totesi fiksusti:

"Kun ruumis muuttuu,

niin mieli muuttuu,

kun mieli muuttuu,

niin ruumis muuttuu."

Varmasti hyvin pitkälti totta. Pitkäaikaisena jojolaihduttajana täytyy myöntää että kun asenne muuttuu, niin teotkin muuttuvat. Kun taas teot tuottavat tulosta, oma inspiraatio kasvaa. Nyt pitäisikin päästä pois tästä sahausvaiheesta ja oikeasti saada asioita muuttumaan. Niin omassa kehossani kuin mielessänikin. Aiemmin olen postannut tänne ratsastushistoriaani, niin tämän päivän aiheena saakin olla sitten laihdutushistoriani sekä tavoitteet tulevaisuudessa. Jos olet herkkä, niin älä selaa kuvia.

Addiktio solisluihini

Jo lapsena olin hieman pyöreämpi kuin muut. En lihava, mutta hieman pyöreämpi. Äidin pukema pikkutyttö. Verkkareissa ja pupukuosisessa collegepaidassa. Vähän erilainen. Ensimmäisen kerran tajusin oman erilaisuuteni joskus kolmannen luokan tienoilla, kun oma opettajani kysyi minulta, että olenko huomannut että käytän liian pieniä vaatteita / vaatteita, jotka eivät sovi vartalolleni. Taisin olla pukeutunut valkoisiin, leveälahkeisiin pellavahousuihin ja mustaan hevospaitaan. Se kuulosti kamalalta. Seuraavalla välitunnilla seurasin atleettisen kauniita luokkatovereitani ja totesin että opettajani on oikeassa. Olen lihava. Olin kyllä kuullut sen aiemminkin, koulussa toisilta ei jää pieninkään "vika" huomaamatta.

Laihdutuskierteeni alkoi jo ala-asteella, en juurikaan syönyt koulussa, osittain siitä syystä että olin lapsena tosi nirso. Myös yläasteella välttelin kouluruokaa, mutta jotain ylimääräistä tuli sitten popsittua telkkarin edessä iltapäivisin. Olin kyllä melko aktiivinen liikkuja, kävin melkein joka päivä tallilla ja ala-asteella jopa harrastin muutaman vuoden show- ja discotanssia. Olin liian kömpelö siihen. 

Häpeä oli yksi päällimmäisistä tunteista

Yläasteelle siirtyessäni ja kotikaupungistani poismuuttaessa aloin tekemään lähes päivittäin 10 kilometrin lenkkejä, joko pyörällä tai kävellen. Tulokset näkyivät ja tuntui hyvältä, kun tuttavat alkoivat sanoa että olen laihtunut. Koko homma lähti kuitenkin käsistä kun aloin oksentamaan. Kyllähän minä tiedostin, että se on syömishäiriöisen henkilön käytöstä, mutten kuitenkaan suostunut hyväksymään että itse olisin syömishäiriöinen.

Koko yläasteen ajan lihoin ja laihduin vuorotellen. Pysyin koko ajan kuitenkin normaalipainon ylärajoilla, kunnes pitkäaikaisen suhteen päätyttyä aloin lihomaan. Oikeasti lihomaan. Vuodessa painoa tuli kolmisenkymmentä kiloa. Pahimmillaan painoin 96 kiloa. Silloin hälytyskellot alkoi soida. Vanhat vaatteet eivät mahtuneet päälle, oksentelin edelleen, mutta söin huomattavasti yli tarpeeni. Jossain vaiheessa päässäni kilahti lopullisesti ja aloitin lukion ensimmäisellä luokalla valtavan laihdutusoperaation.

Kaikkein lihavimmillani

Tässä vaiheessa tiedostin jo oman syömishäiriöni. Kävelin lähestulkoon päivittäin kouluun ja takaisin (yhteensä noin kahdeksan kilometriä), juoksin matkat tallille, jossa kävin satunnaisesti yhdestä kolmeen kertaan viikossa. Matkaa tuli vajaa kolme kilometriä yhteen suuntaan. Sen lisäksi kävin kerran viikossa ratsastamassa myös viereisellä tallilla tunneilla ja satunnaisesti kävin myös salilla tai uimassa.

Pahinta tuossa elämänjaksossa oli, että päivän kalorisaantini oli noin 500 kalorin luokkaa. Lähinnä salaattia, hedelmiä, tomaattikeittoa ja nuudeleita. Jos satuin ylittämään tuon viidensadan pyykin, oksensin samantien. Tuloksia kyllä tuli, painoa lähti allessa puolessa vuodessa parikymmentä kiloa, mutta se vaati veronsa. Kynteni menivät todella huonoon kuntoon ja hiukseni putoilivat. En saanut läheskään kaikkia tarvitsemiani vitamiineja, proteiineja tai muita aineita, jotka ovat välttämättömiä jokaisen hyvinvoinnille. Kaikkein pahin muutos oli kuitenkin omassa mielessäni. Kahden vuoden tauon jälkeen aloitin viiltelemisen. Haavani syvenivät kerta kerralta, mikään ei riittänyt. Tavoitepainoni oli 45 kiloa. Pääsin kuuteenkymmeneen ennen kuin romahdin. Lääkkeiden yliannostuksia, pahoja ylilyöntejä viiltelyn suhteen, päihteiden hillitöntä käyttöä.

Surullinen lopputulos

Tasapainoon pääseminen vaati useamman sairaalareissun psykiatrian osastolla. Syksyllä 2012 aloin kuitenkin taas lihoamaan, paino nousi kuudestakymmenestä takaisin seitsemäänkymmeneen ja siitäkin vielä hieman ylöspäin. Kaikki kuvitelmat hoikasta ja sirosta kehosta haihtuivat jonnekin, mutta sinnikkäästi jatkoin oksentamista. Oksennan edelleen säännöllisesti. Nyt olen valmis myöntämään, että tarvitsen apua. Kehoni ja mieleni tarvitsevat tasapainoa. 

Erittäin hoikkana

Nyt aion oikeasti alkaa elämään. Yritän päästä tasapainoon niin menneisyyteni, nykyhetken kuin tulevaisuutenikin kanssa. Tässä minua auttaa oma rakas hevoseni Zetta sekä kultainen poikaystäväni, sekä rakas perhe, joka on aina pysynyt rinnallani. Vastoinkäymisiä tulee, mutta onneksi hyvät hetket ovat kaksinverroin parempia. Minusta ei tule enää jojolaihduttajaa. Eikä anorektisen laihaa tyttöä. Tahdon päästä balanssiin itseni kanssa, tahdon voida katsoa itseäni peiliin ja olla tyytyväinen siihen mikä olen. 

Se ei ole sen arvoista

Kaikille elämääni vaikuttaneille ihmisille haluan sanoa kiitos. Ilman teitä en olisi se ihminen, joka nyt olen. Huomauttaisin kuitenkin, että aina kannattaa harkita muutaman kerran ennen kuin päästää suustaan sammakoita (kyllä, tämä sama pätee myös itseeni, harjoittelu on kovaa, mutta tuottaa tulosta!), sillä kaikki eivät ole yhtä paksunahkaisia. Meidän jokaisen kuuluisi kuitenkin muistaa, että jos joku huomauttaa ruokailutottumuksistasi, tai ehdottaa lenkille lähtöä, hän ei välttämättä tarkoita pahaa. 

Tasapainoa

Zettan kuulumisia ja kysymyspostaus

Zetta-tamma, oikealta nimeltään siis Franzetta Speeder (10-vuotias lämminveritamma), muutti luokseni 16. maaliskuuta tänä vuonna eli virallisesti olen nyt neljä päivää ollut hevosenomistaja. Matka Savonlinnasta Kokkolaan oli pitkä ja varsinkin hevoselle todella rankka (oli onnistunut potkimaan hokeilla haavat takasiinsa, onneksi vain pintanaarmut) ja irroittamaan yhden kuljetussuojan.

Seuraavana aamuna päästettiin tamma ensimmäistä kertaa laitumelle. Yksin ei viihtynyt ollenkaan, niin seuraksi haettiin kolmevuotiaaksi kääntyvä Piitu-tamma. Neidit lähtivät iloisesti kirmailemaan rinnatusten ympäri laidunta ja vaikuttivat siltä kuin olisivat aina olleet ystäviä. Laumaan lisättiin vielä vanha herra Odie sekä superläski (lihavat on lepposia?) Metku-suokki. Metkuhan ei tietenkään meidän Zettasta tykännyt, mutta tyytyi kuopimaan maata ja ärähtämään, jos Zetta meni liian lähelle.

Metku & Odie-herra

Fiksuna tammana Zetta oppi samantien että Metkua on kiva härnätä, kun ei tuo iso suomenhevostamma pysynyt Zettan vauhdissa mukana. Samoin maastakäsin Zetta on ihan älyttömän viisas, se seuraa perässä ratsastuksen jälkeen ilman narua, sekä osaa pysähtyä ja peruuttaa merkistä.

Hellä hetki rakkaan kanssa!

Parina päivänä meillä oli ongelma nimeltä pystyynhyppiminen. En tiennyt yhtään mistä johtuu, testaako vain, koska ei aristanut mistään ja varusteet olivat sopivia. Tänään kävin ostamassa gramaanit ja tamma muuttui täysin toiseksi hevoseksi. Hieroja vielä kokeili kaikki lihakset ja sanoi ettei Zettalla ole lihasjännitystä. Tulee kuitenkin hieromaan vielä maanantaina.

Kysymyksiä Zettasta

1. Kuka Zettan isä on?
Ranskalaisravuri Good Quito. Voittosumma 113 341 euroa, ennätykset 13,8aly-14,6. Zettan emänpuoleisesta suvusta löytyy myös pelätty ja kunnioitettu Nevele Pride, erittäin nopea yhdysvaltalaisori, jolla on 861 jälkeläistä.

2. Miksi valitsin juuri Zettan enkä jotain toista hevosta?
Itse asiassa Zettan osto tuli itsellekin ihan yllätyksenä, sillä hain lähinnä ylläpitoon isokokoista ponia tai pientä hevosta. No, Zettahan tosiaan on melko pieni (n. 155cm), joten kokohaitariin se mahtui. Lisäksi rakastan projektiratsuja, vaikka Zetta monenlaista osaakin. Tamma yksinkertaisesti onnistui valloittamaan sydämeni jo ennen kuin edes näin sen. Tiesin vain, että tämä hevonen on minun.

3. Kuvaile Zettaa kolmella sanalla
Positiivinen, sosiaalinen & energinen!

4. Onko Zettassa piirteitä, jotka ärsyttävät sinua?
Täytyy myöntää, että on! Varustaessa on kauhea vemputtamaan päällään, se on niin yltiösosiaalinen ja energinen eläin, ettei malta hetkeäkään seisoa paikoillaan, vaan kaikkea pitäisi päästä tutkimaan.

5. Missä näet itsesi ja hevosesi kolmen vuoden kuluttua?
Ennen kaikkea toivon että ollaan löydetty erityinen luottamussuhde ja yhteinen sävel. Näen Zettan elämäniloisena ja positiivisena kolmetoistavuotiaana, jonka kanssa päästään käymään myös pikkukisoissa. Tärkeintä on että meidän välinen suhde toimii.

6. Millainen Zetta on ratsastaa?
Todella energinen ja herkkä. Kevyt edestä ja helppo ratsastaa takaosa alle. Laukka on vähän hakusalla vielä, mutta varmaan tulee kehittymään ajan myötä. Hermostuessaan peitsaa herkästi, mutta myös tasainen ja hyvä ravi löytyy. Ei ole erityisen säikky, saattaa säpsähtää jotain, mutta yleensä unohtaa sen samantien.

Kysymyksiä omasta ratsastushistoriastani

1. Oletko koskaan kisannut?
Harjoituskisoissa kouluratsastusta (helppo C - KN Special), sekä estepuolella 60-80cm. Yksi sijoitus löytyy 80cm hevosella Emir II. Kilpailisin mielelläni edelleen.

2. Parhaat opit mitä olet valmentajalta saanut liittyen ratsastukseen tai hevosenkäsittelyyn?
Pysy rauhallisena joka tilanteessa. Oma käyttäytyminen vaikuttaa todella paljon myös hevosen käyttäytymiseen. Esimerkiksi Zettan kanssa on pakko olla todella kärsivällinen jottei se hermostu enempää. Ratsastaessa yhtä lailla rauhallisena pysyminen on erittäin tärkeää. Mitään erityisniksejä ei ole, mutta on uhkailtu kyllä nastalla leuassa ellen katso eteenpäin korvien sijasta. 

3. Montako kertaa olet tippunut hevosen selästä ja onko jäänyt pelkoja?
Apua, en varmaan vielä ole sataa kertaa tippunut, joten hyvä ratsastaja en vielä ole. Varmaan kymmeniä kertoja olen tullut alas, vaikkakaan kovin helposti en tipu. 10-11-vuotiaana tipuin silloisen hoitoponini selästä ja jouduin sairaalan vakavan aivotärähdyksen seurauksena, jonka jälkeen en hetkeen uskaltanut samalla ponilla ratsastaa. Samoin pari vuotta sitten tipuin isolta puoliveritammalta ja lonkka revähti, eli en päässyt takaisin selkään. Siitä jäi pieni kammo, joka vasta nyt oikeastaan on mennyt ohitse. Pitkään säikähdin jopa sitä jos hevonen kompastui.

Taputan juuri kaulalle :D

Hevostytön unelma & sen toteutuminen

Minä, 13-vuotta ratsastusta harrastanut ja ihan pikkutytöstä omasta hevosesta haaveillut nainen, "saan" vihdoin ja viimein oman hevosen, jonka hakureissu alkaa huomenna. Lauantai-iltana neitokaisen pitäisi jo seistä turvallisesti omassa uudessa karsinassaan. Tämä blogipostaus kertokoot sitten hieman omasta ratsastustaustastani.

6-vuotiaana olin erittäin hyvissä väleissä naapurin pari vuotta nuorempaan tyttöön, joka jo silloin harrasti ratsastusta (kilpailee nykyään kouluratsastuksessa menestyksekkäästi - minä kun puolestani olen jumittautunut ikuiseksi puskaratsastajaksi) oli menossa tallille ja minähän sinnikkäästi tahdoin mukaan. Pennikupista sitten kerättiin kaikki hilut ja pääsin ratsastamaan. Ensimmäinen poni jonka selkään olen kiivennyt oli Bea-niminen kimo ponitamma. Sen jälkeen hurahdin ratsastukseen kokonaan.

Emir II (hannover-ruuna), Stall Classicin ajoilta lempiratsuni

Ensimmäiset yhdeksän vuotta ratsastin Lisbeth Sorviston valvovan silmän alla Stall Classic tallilla Kokkolassa. Nämä vuodet opettivat meikäläistytölle äärimmäisen paljon niin ratsastuksesta kuin hevoten käsittelystäkin. Muutin Keminmaahan vuonna 2009, jossa jatkoin Lapin ratsastuskeskuksessa Maarit Hoskarin ja Heli Varajärven valmennuksissa ja tunneilla, yksi ihanimmista paikoista joissa olen ratsastanut, mahtava talliporukka ja hyvä henki! 2012 keväällä jatkoin takaisin Kokkolaan, jonka jälkeen minulla on ollut lähinnä vuokrahevosia.

Roosa, lv-tamma Keminmaassa, entinen vuokraponi

Nyt lauantaina vuosien odotus palkitaan. 10-vuotias lämminveritamma astuu elämääni ja saan vihdoin harrastaa ihan omalla hevosella. Tänään on laitettu karsina valmiiksi, varusteet ovat paikoillaan ja huomenna aloitetaan reissu Jyväskylään, jossa ollaan miehekkeen kanssa yötä ja sitten aamulla jatketaan kohti Savonlinnaa. Illalla pitäisi sitten saada neiti jo omaan karsinaansa. Voi sanoa, että jännityksellä ja innolla odotan. Omaa hevosta ei ollut tarkoitus ostaa, vaan etsin ylläpitoon itselleni isoa ponia jolla olisin voinut kilpaillakin. Tämä vastustamaton tamma kuitenkin osui kohdalle ja ostopäätöksestä neuvoteltiin yhden jos toisenkin henkilön kanssa.

fwb-ori Königlich, tällaiseen ehdin vuosi sitten tutustua!

pv-tamma Sunrises Parade, entinen vuokrahevonen

Tamman valmis karsina paksulla purupohjalla <3

Ihanaa viikonloppua kaikille, uusia postauksia kunhan saadaan tamma kotiin!

Remonttipäiväkirja - osa 1

Otteita remonttinaisen päiväkirjasta osa 1

Mun kynnet on niin pilalla! Kulta, voisitko käydä ostamassa mulle käsirasvaa? Kultaaaa, täällä ei ole vessapaperia. Kulta, anna mulle se parempi tapettiraaputin! Kulta, mä en ylety tänne! Voitaisko pitää tupakkatauko?

Okei, ei se nyt täsmälleen ihan näin mennyt. Kynnet kyllä on pilalla ja sormista lähtee nahka, mutta työt on sentään aloitettu. Makuuhuoneesta paljastui mukava yllätys, kun kerran tapetoiduksi luultu makuuhuone paljasti altaan viisi kerrosta erilaisia kukkatapetteja. Onneksi kerrokset oli vain liisteröity, joten suurin osa lähti helposti "skrappaamalla" irti. Koska me oltiin rakkaan kanssa superahkeria niin melkein koko makuuhuone on tapetiton ja osa olohuoneen tapeteistakin on poistettu.

Melkein valmis! (Tai naisen vähättelyä?)

Tuhosin ison osan olohuoneestakin!

Hirveän pähkäilyn jälkeen nyt myös maalit ja tapetit on valittu! Minä, joka en koskaan edes harkinnut sinistä sisustusta, päädyin upeaan, siniseen ornamenttikuvioituun tapettiin. Tämä ihanuus tulee siis päätyseinään, johon on jätetty entisen oven karmit paikoilleen. Siitä loistavana ideana lähdetään toteuttamaan peiliä, joka tulee hopean värisellä spreijattujen karmien sisäpuolelle. Huoneen muut seinät tulevat kivalla metallic -hopeatapetilla. Olohuoneen päätyseinään sen sijaan tulee ruskea kukkakuvioinen tapetti, jota korostaa kauniisti kullan vivahteet. Muut seinät maalataan Lumo-värikartan vaaleanruskealla Kaiku-värillä. 

Värisilmässä suunnittelua ja pohdiskelua

Makuuhuoneen päätyseinän tapetti

Olohuoneen päätyseinän tapetti

Tähän mennessä ollaan ehditty kuluttaa remonttiin jo yli sata euroa, mikä siis ylittää meidän nollabudjetin. Otettiin huoneisto sillä perusteella, että vuokraisäntä maksaa remonttikulut ja me tehdään varsinainen työ. Nyt pitäisi vielä hankkia keittiöön uudet kaakelit (Kodin Terrasta aivan ihanat valkoiseksi kalkitut "tiilikuvioiset") ja uusia kaapit. Onneksi perheestä löytyy puuseppä, joten tämänkään ei pitäisi tuottaa valtavia vaikeuksia.  

Klassisen hallittu kaaos makuuhuoneessa

Ohjeita tapetinpoistoon (vain naisille)

1. Suojaa kädet

Ellei tämä ole mahdollista, muista rasvata käsiä vähintään puolen tunnin välein. Varo kynsinauhoja ja kynsiä. 

2. Pidä taukoja

Tämä koskee sinua ainoastaan, jos mukanasi on remonttitaitoinen mies. Mitä useammin käyt tauolla, sitä enemmän onnistut laistamaan huommista.

3. Kyllästyminen

Jos kyllästyt poistamaan tapettia yhdestä kohtaa, olet vapaa siirtymään toiselle seinälle tai vaihtoehtoisesti jopa toiseen huoneeseen.

Oho, saatoin tuhota jotain ylimääräistäkin

Huomenna jatkuu operaatio tapettien poisto hieman isommalla porukalla. Kullan sisko tulee töidensä jälkeen auttamaan meitä ja mukaan olisi tarkoitus värvätä muutakin porukkaa. Jossain vaiheessa pitäisi käydä laittamassa meidän hevosen karsinakin valmiiksi ja ostamassa muutama pikku juttu sille sekä hakea kaverin luota satula. Paljon on siis vielä tekemistä. Tarkoitus olisi kuitenkin että torstaihin mennessä makuuhuoneesta olisi kaikki tapetit poistettu, koska tapetit tulee silloin!

Nyt saunomaan rakkaan kanssa!

Unelmia, opintoja ja muisteloita

Aluksi pahoittelut _todella_ pitkäksi venyneestä päivittelytauosta. Nyt kun kulta vetää unta palloon eikä uniukkeli mua muistanut ollenkaan, on hyvä hetki kirjoitella postausta. Naureskelen tässä lähinnä, kun anonyymit on käyneet poksauttelemassa "Ei halauksia" tagia eri postauksiini, huvinsa kullakin. Sikäli hyvänä ideana voisin poistaa koko nappulan kokonaan.

Rakkaudella, äiti nimisessä artikkelissa käsiteltiin kovasti koulukiusaamista - niin ilmiönä kuin terminäkin. Haluaisin tarttua itse ilmiöön, joka pahimmillaan voi aiheuttaa kovia - jopa aikuisikään ulottuvia traumoja. Siksipä haluankin kertoa lyhyen tarinan aiheesta, joka koskettaa kovasti vielä vuosienkin päästä.

Tyttö, jonka nimellä ei ole väliä, koki koulukiusaamista koko peruskouluaikansa. Yksi pahimmista muistoista tapahtui ala-asteen aikana. Tyttö oli ehkä noin kymmenvuotias. Koulusta kävellessään kotiin kaksi muutaman vuoden vanhempaa poikaa seurasi häntä - tai pikemmin jahtasi häntä, kunnes saivat hänet kiinni kotitalon rappukäytävässä. Tyttö lyötiin nurin - seurauksena muutama paha ruhje sekä katkennut etuhammas. Toisella kerralla vanhempi tyttö ajoi tahallaan pyörällä hänen päälleen. Kolmannella, neljännellä, viidennellä ja kuudennella kerralla tyttöä kutsuttiin lihavaksi, rillipääksi ja huoraksi. Sana, josta ikäisensä eivät olleet oikeasti kuulleetkaan.

Nyt, melkein kymmenen vuotta myöhemmin tällä samaisella tytöllä on takanaan useita itsemurhayrityksiä, hän on sairastanut bulimiaa seitsemän vuotta ja syönyt vaikeaan masennukseen lääkkeitä vielä pidempään. Enää hän ei ole katkera, mutta päässä pyörii edelleen kysymyksiä. Miksei opettaja tai rehtori puuttunut tilanteeseen kertaakaan? Minkä takia aina ehdotus oli että tyttö vaihtaisi koulua? Mikä saa lapsen kiusaamaan toistaan? Me emme kaikki voi olla kauniita, rikkaasta perheestä tulevia täydellisyyksiä. Me emme voi olla kaikki yhtä lahjakkaita tai älykkäitä, meillä kaikilla ei voi olla kalliita tavaroita ja muotivaatteita.
Riittääkö se syyksi kiusaamiseen?

Itse pyrin vuosi sitten mukaan Kivakoulu-projektiin oman koulukiusaamistaustani vuoksi. Pääasiallisena tavoitteena oli valistaa lapsia ja nuoria koulukiusaamisen vaaroista, sekä antaa vertaistukea muille kiusatuille. Annoin yhteystietoni ala-asteeni vastaavalle, mutta vastausta ei kuulunut. Yhä edelleen, painiskelen asian kanssa. Mitä voisin tehdä auttaakseni kiusattuja lapsia? Samantien voisin kai kysyä, että voinko lopettaa nälänhädän, sodat ja ilmaston lämpenemisen maailmassa.

Onneksi elämässä on niin paljon positiivisia ja iloisia asioita. Joskus riittää että tuntematon hymyilee ohikulkiessaan. Toisinaan parasta on nukahtaa oman rakkaan kainaloon. Kuulla tutun hevosen pehmeä hörähdys. Meillä jokaisella pitäisi olla pieni 12 000 syytä olla onnellinen -kirja (Yksi hyvä syy: Se miltä matto tuntuu paljaissa jaloissa.) Tämä on ainoa elämä joka meille on annettu, joten miksemme hyödyntäisi sitä mahdollisuutta ja nauttisi jokaisesta hetkestä.

Hain taas opiskelemaan. Ensimmäinen hakuni on vartijan koulutukseen valmistava kurssi, joka alkaa huhtikuun puolessa välissä. Yhteishaussa hain turvallisuusalan peruskoulutukseen sekä media-assistenttilinjalle. Toivotaan että jokin tärppää ja saan vihdoin ja viimein hankittua itselleni ammatin.

Muitakin ilon aiheita löytyy! Me löydettiin kullan kanssa täydellinen, pintaremonttia vailla oleva asunto, johon muutetaan huhtikuun alussa. Tapetit ja remonttitarvikkeet on jo valittu, lisäpostausta näistä tulee takuulla myöhemmin. Tänään olisi tarkoitus alkaa repimään vanhoja tapetteja seinistä ja maalaamaan eteistä.
Viimeisimpänä, vaan ei vähäisimpänä ilon aiheena on että viidentoista vuoden odotus vihdoin palkitaan.
Lauantaina musta vihdoin ja viimein tulee ylpeä hevosenomistaja!

Pahoittelen täysin kuvatonta postausta, ihanaa jos jaksoit lukea. Kevättä rintaan ja kohti uusia nautintoja!

Multipäivä kaikilla mausteilla

An ordinary friday. Kävin aamulla lääkärissä paniikkihäiriöoireideni takia, jotka ovat palanneet vuosien jälkeen ja kummittelevat  nyt ikävästi. Lääkärin kausaliteetin syyosa oli että joko käytän liikaa alkoholia tai sitten kaikki johtuu geeneistä. Mielenkiintoisia argumentteja, mutta milläköhän rouva ne aikoo perustella? No mutta tulipahan käytyä.

Vauvastani on kasvanut iso tyttö! 

Kelassakin tuli vierailtua, heitin sinne ohimennen työmarkkinatukihakemukseni ja siinä kyytiä odotellessani huomasin viereisessä liiketilassa sijaitsevaan luomutuotekauppa Chagaan. Ensivaikutelmani oli hieman hämmentynyt, en yleensä käy tällaisissa pikkuliikkeissä, mutta saman tien kun astuin sisälle niin ihana tuoksu eri mausteista tulvi nenääni. Löysin liikkeestä myös rauhoittavaa teetä, joka tarttui tietenkin mukaan!

Chagan tunnelmaa

Vaihtelin petivaatteet ja pesin astiat kun pääsin kotiin, palkinnoksi vetäisin villasukat jalkaan, laitoin hyvää musiikkia soimaan ja keitin uutta teetä. Tällä hetkellä soi Jannika B:n hieno Seuraavaan elämään sinkkulohkaisu, naisen levyjulkkareitakin vietetään piakkoin Helsingin Apollo Live Clubilla!

Sorruin ostamaan viimeisimmänkin osan!

Loppupiristykseksi eräs minua naurattanut kommentti suoraan kaikkien rakastamasta Hevostalli.netin foorumista. Ainoa mitä tähän voi sanoa, on että minä en todellakaan kirjoita blogia siksi että saisin tuoda omaa ulkonäköni erityisesti esille. Kaikki eivät voi olla yhtä kauniita ja kauneus edelleen on siellä katsojan silmässä.

" Lähettäjä: Peltilehmä 

Päivämäärä: 9.1.13 22:33:26

Hyeena on aika vitun järkyn näköne "

Niin olen ja voin myös todistaa sen!

 Nyt on tämäkin postaus lyöty läskiksi, ja kaiken lisäksi tahallaan. Mahtavaa viikonloppua!

Juhlameikki ja muuta meikkipohdintaa

Viikonloppuisin tapaan olla laiska. Perjantaina vietettiin kaverin 30-vuotisjuhlia omalla porukalla ja vaikka itse tilaisuudesta ei olekaan kuvia niin täytyy paneutua postauksessa myös perjantain silmämeikkiin, joka omasta mielestäni oli varsin onnistunut. Itse en ole lainkaan merkki-ihminen, käytän lähes mitä meikkimerkkejä tahansa, vaikkakin tällä hetkellä vakivarusteisiin kuuluu Max Factorin All Day Flawless 3 in 1 meikkivoide sävyä nude 47 (hyvä peittävyys, parhaiten levittyy skunkkisiveltimellä) sekä Rimmelin vedenkestävä rajauskynä (blackest black).

Uusimpia kokeilujani ovat Goshin vedenkestävä rajauskynä sävyä hypnotic grey sekä L'orealin uutuusripsiväri Diamantissime. Goshin rajauskynään olen ollut enemmän kuin tyytyväinen, kynä on siisti eikä tuhri luomia vaan pysyy hyvin paikoillaan eikä leviä muutamassakaan tunnissa. Yleensä mikään rajauskynä ei pysy luomillani ja nestemäiset eyelinerit puolestaan kirvelevät (en tiedä mistä johtunee), mutta tästä kynästä pidän. L'orealin Diamantissime -mascaraan olen kuitenkin hieman pettynyt. Blingbling Eva Longorian tähdittämässä mainoksessa puuttuu itse ripsiväristä kokonaan. Toimii samalla tavalla kuten muutkin ripsivärit, joskin ylihintaan.

Juhlameikkini teon aloitin päinvastoin kuin yleensä (luonnollisesti siis ensin puhdistin ja pesin kasvoni), aloitin silmämeikin teosta. Levitin kapealla siveltimellä lähes mustaa luomiväriä silmänurkasta kulmaluuta mukaillen ja  jatkoin luomivaolle. Sen jälkeen otin melko tummaa pronssin sävyä ja levitin sitä ulkonurkasta liikkuvan luomen keskiosalle. Häivytin siveltimellä nämä tasaisiksi ja lisäsin sisänurkkaan helmiäisvalkoista. Tämän jälkeen taas häivytystä ja lopuksi rajasin silmät kapealla siveltimellä käyttäen mustaa luomiväriä. Lopuksi taivutin ripset ja laitoin hieman ripsiväriä. Lopputulos näytti tältä: 

Lopullinen tulos mätsäsi paidan sävyn kanssa hyvin! 

Jos palataan edellisen postauksen todelliseen kauneuteen niin työmatkalla kohtasin tänään vanhan tuttavan, joka on lievästi kehitysvammainen. Hänen kanssaa juteltiin sitten matkalla niitä näitä ja siinä hän totesi että aikoo käydä tänään kampaajalla, jotta näyttäisi kauniilta. Totesin siihen hölmistyneenä että: "no mutta sähän olet kaunis muutenkin." Tämä nainen pysähtyi hetkeksi aloilleen ja kääntyi puoleeni ja sanoi "kiitos." Se tuntui hyvältä.

Alaston totuus bloggaajasta

... Tosin ilman täydellistä alastomuutta. Luin pari viikkoa aiemmin Veeran blogia, jossa haastettiin ihmisiä näyttämään itsensä meikittä ja photoshoppia käyttämättä. Ensiksi idea kuulosti ihastuttavan naturellilta ja rehelliseltä, mutta tätä postausta kirjoittaessa kauhistuin. Kehtaanko oikeasti näyttäytyä ihmisille juuri sellaisena kuin olen? Minä, joka en lähde edes kauppaan ilman meikkiä? Minä, joka pidän alla olevaa lainausta lähestulkoon mottonani? (Ehkä niin pinnallisuuksiin en mene.)



“I don't understand how a woman can leave the house without fixing herself up a little - if only out of politeness. And then, you never know, maybe that's the day she has a date with destiny. And it's best to be as pretty as possible for destiny.”

― Coco Chanel

Joka tapauksessa päätin, että jos näin voin rohkaista edes yhtä ihmistä olemaan oma itsensä ilman mitään ehtoja, niin tämän postauksen julkaisen. Pinnallisuudessa ei ole mitään kaunista. Toki valokuvausta harrastavana ymmärrän itsekin, että muotokuvissa muokataan pois tummia silmänalusia, valoja ja varjoja, mutta miksi meidän täytyisi tehdä niin aina? Kuuluisan, vaikkakin kliseisen sanonnankin mukaan kauneus on katsojan silmissä. Miksi siis jonkun mielestä ei olisi kaunista vain pelkkä hymy, silmien syvä katse? Jotain aitoa, joka ei peity syvälle pakkelikerrosten alle.

Alla olen minä juuri pestyäni meikit pois. Mitään muuta kuvalle en ole tehnyt kuin pienentänyt se kokoa hieman. Kuten näette, kärsin couperosa-ihosta (ja muutenkin huonosto ihosta), tummista silmäpusseista ja ties mistä. Nenäni on myös iso ja hieman vino, en ole nyppinyt kulmiani. Edelliseen lauseeseen kukaan ei olisi kiinnittänyt todennäköisesti edes huomiota ellen olisi maininnut siitä itse.

Jatkaakseni edellistä kappaletta hieman, mikä voisikaan olla parempi tapa aloittaa uuden vuoden - ja lisäksi uuden blogin kirjoittaminen muulla kuin esittelemällä oman itseni, kaikkine (ulkonäkö)virheineni ja puutteineni. Olen kaukana Hollywoodin ihanteista, itse asiassa en edes haluaisi sekoittua sen kaltaiseen massaan. Alla vertauksen vuoksi kuva minusta meikattuna. Erona tosin hiusväri. Nykyinen taitaa olla jotain violettiin vivahtavaa mustan sävyä.

Sen pidemmittä puheitta jätän teidät pohtimaan, mitä oikea kauneus on. Tarkoittaako se todella niitä ihanteita, joita meille sosiaalinen media meille tyrkyttää? Tutustutaan seuraavien postausten kautta lisää! Kommenttien jättäminen on enemmän kuin sallittua, kunhan  pysytään asiallisuuden rajoissa. 

Iloista uutta vuotta!