Muutoksen tuulia omassa päässä ja kropassa

Katselin tässä sunnuntaina Koirakuiskaajaa, jossa Cesar Millan totesi fiksusti:

"Kun ruumis muuttuu,

niin mieli muuttuu,

kun mieli muuttuu,

niin ruumis muuttuu."

Varmasti hyvin pitkälti totta. Pitkäaikaisena jojolaihduttajana täytyy myöntää että kun asenne muuttuu, niin teotkin muuttuvat. Kun taas teot tuottavat tulosta, oma inspiraatio kasvaa. Nyt pitäisikin päästä pois tästä sahausvaiheesta ja oikeasti saada asioita muuttumaan. Niin omassa kehossani kuin mielessänikin. Aiemmin olen postannut tänne ratsastushistoriaani, niin tämän päivän aiheena saakin olla sitten laihdutushistoriani sekä tavoitteet tulevaisuudessa. Jos olet herkkä, niin älä selaa kuvia.

Addiktio solisluihini

Jo lapsena olin hieman pyöreämpi kuin muut. En lihava, mutta hieman pyöreämpi. Äidin pukema pikkutyttö. Verkkareissa ja pupukuosisessa collegepaidassa. Vähän erilainen. Ensimmäisen kerran tajusin oman erilaisuuteni joskus kolmannen luokan tienoilla, kun oma opettajani kysyi minulta, että olenko huomannut että käytän liian pieniä vaatteita / vaatteita, jotka eivät sovi vartalolleni. Taisin olla pukeutunut valkoisiin, leveälahkeisiin pellavahousuihin ja mustaan hevospaitaan. Se kuulosti kamalalta. Seuraavalla välitunnilla seurasin atleettisen kauniita luokkatovereitani ja totesin että opettajani on oikeassa. Olen lihava. Olin kyllä kuullut sen aiemminkin, koulussa toisilta ei jää pieninkään "vika" huomaamatta.

Laihdutuskierteeni alkoi jo ala-asteella, en juurikaan syönyt koulussa, osittain siitä syystä että olin lapsena tosi nirso. Myös yläasteella välttelin kouluruokaa, mutta jotain ylimääräistä tuli sitten popsittua telkkarin edessä iltapäivisin. Olin kyllä melko aktiivinen liikkuja, kävin melkein joka päivä tallilla ja ala-asteella jopa harrastin muutaman vuoden show- ja discotanssia. Olin liian kömpelö siihen. 

Häpeä oli yksi päällimmäisistä tunteista

Yläasteelle siirtyessäni ja kotikaupungistani poismuuttaessa aloin tekemään lähes päivittäin 10 kilometrin lenkkejä, joko pyörällä tai kävellen. Tulokset näkyivät ja tuntui hyvältä, kun tuttavat alkoivat sanoa että olen laihtunut. Koko homma lähti kuitenkin käsistä kun aloin oksentamaan. Kyllähän minä tiedostin, että se on syömishäiriöisen henkilön käytöstä, mutten kuitenkaan suostunut hyväksymään että itse olisin syömishäiriöinen.

Koko yläasteen ajan lihoin ja laihduin vuorotellen. Pysyin koko ajan kuitenkin normaalipainon ylärajoilla, kunnes pitkäaikaisen suhteen päätyttyä aloin lihomaan. Oikeasti lihomaan. Vuodessa painoa tuli kolmisenkymmentä kiloa. Pahimmillaan painoin 96 kiloa. Silloin hälytyskellot alkoi soida. Vanhat vaatteet eivät mahtuneet päälle, oksentelin edelleen, mutta söin huomattavasti yli tarpeeni. Jossain vaiheessa päässäni kilahti lopullisesti ja aloitin lukion ensimmäisellä luokalla valtavan laihdutusoperaation.

Kaikkein lihavimmillani

Tässä vaiheessa tiedostin jo oman syömishäiriöni. Kävelin lähestulkoon päivittäin kouluun ja takaisin (yhteensä noin kahdeksan kilometriä), juoksin matkat tallille, jossa kävin satunnaisesti yhdestä kolmeen kertaan viikossa. Matkaa tuli vajaa kolme kilometriä yhteen suuntaan. Sen lisäksi kävin kerran viikossa ratsastamassa myös viereisellä tallilla tunneilla ja satunnaisesti kävin myös salilla tai uimassa.

Pahinta tuossa elämänjaksossa oli, että päivän kalorisaantini oli noin 500 kalorin luokkaa. Lähinnä salaattia, hedelmiä, tomaattikeittoa ja nuudeleita. Jos satuin ylittämään tuon viidensadan pyykin, oksensin samantien. Tuloksia kyllä tuli, painoa lähti allessa puolessa vuodessa parikymmentä kiloa, mutta se vaati veronsa. Kynteni menivät todella huonoon kuntoon ja hiukseni putoilivat. En saanut läheskään kaikkia tarvitsemiani vitamiineja, proteiineja tai muita aineita, jotka ovat välttämättömiä jokaisen hyvinvoinnille. Kaikkein pahin muutos oli kuitenkin omassa mielessäni. Kahden vuoden tauon jälkeen aloitin viiltelemisen. Haavani syvenivät kerta kerralta, mikään ei riittänyt. Tavoitepainoni oli 45 kiloa. Pääsin kuuteenkymmeneen ennen kuin romahdin. Lääkkeiden yliannostuksia, pahoja ylilyöntejä viiltelyn suhteen, päihteiden hillitöntä käyttöä.

Surullinen lopputulos

Tasapainoon pääseminen vaati useamman sairaalareissun psykiatrian osastolla. Syksyllä 2012 aloin kuitenkin taas lihoamaan, paino nousi kuudestakymmenestä takaisin seitsemäänkymmeneen ja siitäkin vielä hieman ylöspäin. Kaikki kuvitelmat hoikasta ja sirosta kehosta haihtuivat jonnekin, mutta sinnikkäästi jatkoin oksentamista. Oksennan edelleen säännöllisesti. Nyt olen valmis myöntämään, että tarvitsen apua. Kehoni ja mieleni tarvitsevat tasapainoa. 

Erittäin hoikkana

Nyt aion oikeasti alkaa elämään. Yritän päästä tasapainoon niin menneisyyteni, nykyhetken kuin tulevaisuutenikin kanssa. Tässä minua auttaa oma rakas hevoseni Zetta sekä kultainen poikaystäväni, sekä rakas perhe, joka on aina pysynyt rinnallani. Vastoinkäymisiä tulee, mutta onneksi hyvät hetket ovat kaksinverroin parempia. Minusta ei tule enää jojolaihduttajaa. Eikä anorektisen laihaa tyttöä. Tahdon päästä balanssiin itseni kanssa, tahdon voida katsoa itseäni peiliin ja olla tyytyväinen siihen mikä olen. 

Se ei ole sen arvoista

Kaikille elämääni vaikuttaneille ihmisille haluan sanoa kiitos. Ilman teitä en olisi se ihminen, joka nyt olen. Huomauttaisin kuitenkin, että aina kannattaa harkita muutaman kerran ennen kuin päästää suustaan sammakoita (kyllä, tämä sama pätee myös itseeni, harjoittelu on kovaa, mutta tuottaa tulosta!), sillä kaikki eivät ole yhtä paksunahkaisia. Meidän jokaisen kuuluisi kuitenkin muistaa, että jos joku huomauttaa ruokailutottumuksistasi, tai ehdottaa lenkille lähtöä, hän ei välttämättä tarkoita pahaa. 

Tasapainoa