Unelmia, opintoja ja muisteloita

Aluksi pahoittelut _todella_ pitkäksi venyneestä päivittelytauosta. Nyt kun kulta vetää unta palloon eikä uniukkeli mua muistanut ollenkaan, on hyvä hetki kirjoitella postausta. Naureskelen tässä lähinnä, kun anonyymit on käyneet poksauttelemassa "Ei halauksia" tagia eri postauksiini, huvinsa kullakin. Sikäli hyvänä ideana voisin poistaa koko nappulan kokonaan.

Rakkaudella, äiti nimisessä artikkelissa käsiteltiin kovasti koulukiusaamista - niin ilmiönä kuin terminäkin. Haluaisin tarttua itse ilmiöön, joka pahimmillaan voi aiheuttaa kovia - jopa aikuisikään ulottuvia traumoja. Siksipä haluankin kertoa lyhyen tarinan aiheesta, joka koskettaa kovasti vielä vuosienkin päästä.

Tyttö, jonka nimellä ei ole väliä, koki koulukiusaamista koko peruskouluaikansa. Yksi pahimmista muistoista tapahtui ala-asteen aikana. Tyttö oli ehkä noin kymmenvuotias. Koulusta kävellessään kotiin kaksi muutaman vuoden vanhempaa poikaa seurasi häntä - tai pikemmin jahtasi häntä, kunnes saivat hänet kiinni kotitalon rappukäytävässä. Tyttö lyötiin nurin - seurauksena muutama paha ruhje sekä katkennut etuhammas. Toisella kerralla vanhempi tyttö ajoi tahallaan pyörällä hänen päälleen. Kolmannella, neljännellä, viidennellä ja kuudennella kerralla tyttöä kutsuttiin lihavaksi, rillipääksi ja huoraksi. Sana, josta ikäisensä eivät olleet oikeasti kuulleetkaan.

Nyt, melkein kymmenen vuotta myöhemmin tällä samaisella tytöllä on takanaan useita itsemurhayrityksiä, hän on sairastanut bulimiaa seitsemän vuotta ja syönyt vaikeaan masennukseen lääkkeitä vielä pidempään. Enää hän ei ole katkera, mutta päässä pyörii edelleen kysymyksiä. Miksei opettaja tai rehtori puuttunut tilanteeseen kertaakaan? Minkä takia aina ehdotus oli että tyttö vaihtaisi koulua? Mikä saa lapsen kiusaamaan toistaan? Me emme kaikki voi olla kauniita, rikkaasta perheestä tulevia täydellisyyksiä. Me emme voi olla kaikki yhtä lahjakkaita tai älykkäitä, meillä kaikilla ei voi olla kalliita tavaroita ja muotivaatteita.
Riittääkö se syyksi kiusaamiseen?

Itse pyrin vuosi sitten mukaan Kivakoulu-projektiin oman koulukiusaamistaustani vuoksi. Pääasiallisena tavoitteena oli valistaa lapsia ja nuoria koulukiusaamisen vaaroista, sekä antaa vertaistukea muille kiusatuille. Annoin yhteystietoni ala-asteeni vastaavalle, mutta vastausta ei kuulunut. Yhä edelleen, painiskelen asian kanssa. Mitä voisin tehdä auttaakseni kiusattuja lapsia? Samantien voisin kai kysyä, että voinko lopettaa nälänhädän, sodat ja ilmaston lämpenemisen maailmassa.

Onneksi elämässä on niin paljon positiivisia ja iloisia asioita. Joskus riittää että tuntematon hymyilee ohikulkiessaan. Toisinaan parasta on nukahtaa oman rakkaan kainaloon. Kuulla tutun hevosen pehmeä hörähdys. Meillä jokaisella pitäisi olla pieni 12 000 syytä olla onnellinen -kirja (Yksi hyvä syy: Se miltä matto tuntuu paljaissa jaloissa.) Tämä on ainoa elämä joka meille on annettu, joten miksemme hyödyntäisi sitä mahdollisuutta ja nauttisi jokaisesta hetkestä.

Hain taas opiskelemaan. Ensimmäinen hakuni on vartijan koulutukseen valmistava kurssi, joka alkaa huhtikuun puolessa välissä. Yhteishaussa hain turvallisuusalan peruskoulutukseen sekä media-assistenttilinjalle. Toivotaan että jokin tärppää ja saan vihdoin ja viimein hankittua itselleni ammatin.

Muitakin ilon aiheita löytyy! Me löydettiin kullan kanssa täydellinen, pintaremonttia vailla oleva asunto, johon muutetaan huhtikuun alussa. Tapetit ja remonttitarvikkeet on jo valittu, lisäpostausta näistä tulee takuulla myöhemmin. Tänään olisi tarkoitus alkaa repimään vanhoja tapetteja seinistä ja maalaamaan eteistä.
Viimeisimpänä, vaan ei vähäisimpänä ilon aiheena on että viidentoista vuoden odotus vihdoin palkitaan.
Lauantaina musta vihdoin ja viimein tulee ylpeä hevosenomistaja!

Pahoittelen täysin kuvatonta postausta, ihanaa jos jaksoit lukea. Kevättä rintaan ja kohti uusia nautintoja!